ReijoHynynen

PIENET KOULUT JA KOULUKIUSAAMINEN

 

Pienistä kouluista on puhuttu lähes yksinomaan kuinka hyviä ne ovat oppimisympäristönä ja kuinka siellä otetaan huomion jokainen oppilas yksilönä ja opetus on yksilöllistä. Onko kaikki näin auvoista?

 

Perheemme on paluumuuttaja perhe. Asuimme 70 -luvulla Ruotsissa. Molemmilla oli hyvä työpaikka, mutta peruskoulu oli silloin Ruotsissa edennyt vaiheeseen, jossa valtakunnallisten uutisten mukaan 20% koulunsa päättäneistä oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Meille tuli kiire muuttaa Suomeen, jossa ainakin tietojemme mukaan koulutilanne ei ollut ollenkaan samaa luokkaa.

 

Koska kouluolosuhteet olivat syynä muuttoomme, päätimme muuttaa Suomessa ”maalle”, että saisimme lapsemme pieneen kyläkouluun. Oletimme, että koulun käynti olisi lapsiystävällisempää kyläkoulussa kuin suurkaupunkien isoissa kouluissa.

 

Alussa kaikki meni hienosti, mutta kolmannella luokalla lapsellamme alkoi näkyä fyysisiä oireita, silmien edestakaista pakkoliikettä ja pään tahatonta puistamista. Tiedusteluumme syytä näihin liikkeisiin hän vastasi, ettei tiedä, tuntuu vaan siltä, että on pakko tehdä sillä lailla. Pieni olettamus meillä oli, että hän stressaantui huolehtiessaan omasta ja pikkuveljen kouluun lähdöstä, olimmehan molemmat vanhemmat töissä kouluun lähdön aikaan.

 

Tilanne jatkui ennallaan kunnes huomasimme hänen villapaidan harteilla hiusten pätkiä sekä pieniä viiltoja villapadassa. Silloin hän uskalsi kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut. Luokassa ennen tunnin alkua kolme isompaa oppilasta oli pidellyt hänestä kiinni ja yksi katkonut hiuksia teroituskoneen terällä ja samalla viiltänyt myös villapaitaa. Hän nimesi oppilaat ja minä soitin heidän vanhemmilleen ja opettajalle. Vanhimman oppilaan äiti ja oppilas itse kielsivät koko tapauksen. ”Miten sinä voit edes kuvitella sellaista? Miten minä, joka haluan vain pelkkää hyvää kaikille, tekisin jotain tuollaista.” Kahden muun vanhemmat sanoivat, että tutkivat asian. Neljäs oppilas kertoi niin tapahtuneen ja nimesi samat oppilaat kuin poikamme. Opettaja sanoi, että no se on sellaista tavan omaista nahistelua.

 

Ajattelin seurata tilannetta ja ryhtyä sitten tarpeen tullen tiukempiin toimiin, mutta fyysinen kiusaaminen loppui siihen ja neuroottiset oireetkin hävisivät. Joitakin ihmissuhde ongelmia on ollut myöhemmin, niiden katson johtuvan nimeen omaan koulukiusaamisesta. Jälkeen päin saimme kuulla muilta oppilailta, kuinka hänen tönimisensä ja muksimisensa oli ollut ihan joka päiväistä, myös hänen koulukirjojaan töhrittiin.

 

Nuorempi poikamme on aikuisena kertonut, että häntäkin kiusattiin, muttei niin rajusti kuin vanhempaa.

 

Olettavatko kaikki, ettei pienissä kouluissa tapahdu kiusaamista, ja siksi ei nähdä ongelmia ja kiusaaminen saa jatkua vapaasti opettajien siihen puuttumatta?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän elinakeranen kuva
Elina Keränen

"fyysisiä oireita, silmien edestakaista pakkoliikettä ja pään tahatonta puistamista."

Kyse voi olla tic-liikkeestä. Etenkin kun lapsi ei itse tuntenut voivansa asialle mitään.

Käyttäjän enkeliporsas kuva
Kai-Ari Lundell

Reijo: "Olettavatko kaikki, ettei pienissä kouluissa tapahdu kiusaamista?"

Eivät oleta.

Pienessä koulussa oppilas ei pääse karkuun ollenkaan. Isosta voi löytä paremmin tukea ja kavereita. Isossa koulussa on apuna opettajien lisäksi muitakin ammattilaisia kuten koulukuraattori ja -psykologi.

Kannattaa mennä vaikka oman kouluni sivuille katsomaan, miten kiusaamista pyritään estämään:

http://www.edu.vantaa.fi/pahkis/ > Kouluinfo > Kiusaamisen estäminen

Pienessä kylässä myös aikuisten keskinäisillä suhteilla on suurempi merkitys kuin isommissa ympyröissä. Kaikki tuntevat toisensa, mikä on kuin kaksiteräinen miekka. Kiusaaja voi olla perhetutun lapsi.

Kiusaamisen käsittely on muuttunut kovasti siten 70-luvun. Vähättelemällä asiaa ongelmat vain vaikeutuvat. Opettajat puuttuvat heti ensimmäiseen signaaliin, jos vain näkevät sen.

Vaikka paljon puhutaan nollatoleranssista koulukiusaamisen suhteen, koskaan sitä ei saa täysin karsittua. Kusaamiseen on kehitetty uusia koulun ulkopuolisia tapoja:

http://www.properuskoulu.net/2013/03/kiusaaminen-o...

Kiusaamisen vastainen työ on jatkuvaa taistelua. Ennaltaehkäisy on tärkeää.

Teppo Nygren

Täälläpäin lapset osaavat ja uskaltavat kertoa kiusaamisesta. Tässä jokunen vuosi sitten oli koulumatkalla kiusaamista tapahtunut ja kun asia tuli opettajan tietoon, niin yhteys kiusaajan vanhempiin. Kiusaajan isä vei jälkeläisensä pyytämään kiusatulta anteeksi, eikä kiusaamiseen syyllistynyt henkilö saanut viikkoon tavata kavereitaan. Kiusaaminen loppui siihen. Pienessä koulussa myös opettajan valvova silmä havaitsee kiusaamisen helpommin ja siihen pystytään puuttumaan välittömästi.
Jos pienessä koulussa ei havaita kiusaamista ja siihen ei pystytä siksi puuttumaan, niin silloin opettajat mielestäni laiminlyövät tehtäviään. Olen myös kuullut että toisia lapsia on neuvottu ilmoittamaan jos jotakin kiusataan, joten itse ei kiusaamisesta tarvitse edes ilmoittaa jos on jäänyt huomaamatta. Yläasteelle mentäessä kiusaaminen on kitketty tyystin.

Käyttäjän karkot kuva
Kari Kotiranta

Pienet koulut ovat monessa suhteessa ongelmallisia. Ensinnäkin opettajalta puuttuu työtovereiden tuki, yhteisö. Kaksi tai kolme opettajaa eivät muodosta toimivaa yhteisöä - ehkä kaverisuhteita, mutta ammatilliseen keskusteluun se ei oikein riitä. Opettaja on yksin ratkoessaan koulutyön ongelmia.

Toiseksi kyläyhteisö muodostaa toimintaympäristön, jossa ilmenevät ristiriidat tulevat myös kouluun ja nämä rakenteelliset seikat voivat edistää myös koulukiusaamista.

Kolmanneksi opettajien ja vanhempien tuttuus saatta nostaa kynnystä asioiden puuttumiseen.

Toisaalta nuo samat asiat voivat tukea myös koulutyötä, jos kaikki menee hyvin, mutta usein olen kuullut, että ei mene. Opettajat keskustelevat kirjelappusilla. Opettajan ja vahempien välit ovat tulehtuneet ja lapset ovat tukkanuottasilla.